Historiaa

Puhaltimien alkuperä ja leviäminen

Suomessa ei ole tehty juuri lainkaan arkeologisia löytöjä esihistoriallisista soittimista maaperämme happamuuden vuoksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö maamme
alueella ja Karjalassa olisi soitettu muinaisista ajoista lähtien puhallinsoittimia, kuten muuallakin Euroopassa.

Uusia soittimia on omaksuttu Suomeen ja Karjalaan eri aikakausina idästä ja lännestä mm. länsirannikkomme kaupungistumisen, väestönsiirtojen ja kansainvälisten vaikutteiden, kuten ristiretkien ja hansakaupan myötä. Soittimet ovat levinneet maassamme mm. uudisasukkaiden, sotilaiden, kiertelevien kauppiaiden, työläisten ja paimenien välityksellä.

Luuhuilut ja -trumpetit vanhimpia säilyneitä puhaltimia

Huiluja on soitettu Euroopassa kaikkein kauimmin, aina asti. Saksasta on löydetty viisireikäinen, yli 35 000 vanha huilu, joka on rakennettu piikivisellä työkalulla korppikotkan ontosta siipiluusta. Lintujen luiden lisäksi kivikaudella rakennettiin  huiluja mammutin, hirvieläimen, karhun ja hevosen luista. Venäjältä on löydetty kivikautinen, neliaukkoinen luuhuilu. Ruotsissa on tehty todennäköisesti pronssikautinen löytö sormiaukollisesta huilusta, joka lienee lampaan sääriluuta. Myös Virosta on löydetty esihistorialliselta ajalta peräisin oleva sormiaukollinen huilu. Baltit ovat rakentaneet sormiaukollisia luuhuiluja noin 2000 eKr. lähtien.

Ruotsissa tehdyt arkeologiset löydöt sarvitrumpeteista voidaan ajoittaa pronssikauden loppuun tai rautakauden alkuun. Useimmat sarvet ovat olleet pukinsarvia, joihin on lävistetty 2–5 sormiaukkoa. Naudan sarvista rakennettuja torvia on löydetty pääosin ilman sormiaukkoja. Keskiajalla maahamme saapuneilta ruotsalaisilta uudisasukkailta omaksuttiin sormiaukollisia sarvisoittimia, mikä mahdollisti ympärivuotisen melodisen musisoinnin voimakasäänisellä torvella. Leisiö arvelee eläimensarvia käytetyn torvina vain luterilaisalueella, jossa harjoitettiin karjanhoitoa. Idässä, karjalaisalueilla, harjoitettiin enemmän pyyntielinkeinoja.

Puurunkoiset huilut, trumpetit ja klarinetit

Myöhäiskivikaudelta linnustajien houkutuspillinä nykyaikaan periytynyt pienikokoinen, pajusta rakennettu pyypilli, pajupilli, on eräs eurooppalaisen kansankulttuurin laajimmalle levinnyt huilusoitin. Saamelaistenkin tuntema soitin on tunnettu Länsi- ja Itä-Euroopassa sekä Venäjällä mm. virolaisten, liettualaisten, marien, komien ja udmurtien keskuudessa. 2000-luvulla lähes kaikki metsästäjät lienevät hylänneet helppotekoisen kuoriputkihuilun, niiden asemesta käytetään moderneja muovi- ja puupillejä. Nykyään enää harva isä osannee opettaa lapsilleen pajupillin rakentamisen.

Tutkijat arvelevat, että puurunkoiset huilut ovat kulkeutuneet Eurooppaan myöhemmän eurooppalaisen kivikauden aikana, indogermaanien mukana. Todennäköisesti vanhin ”suomalainen” puurunkoinen huilusoitin on ollut molemmista päistään avoin mäntyhuilu. Soittimen puuputki on perinteisesti aikaansaatu vääntötekniikalla, eli vetämällä kiertämällä uloimmat vuosilustot irti sydänpuusta. Vinoksi leikatussa puhalluspäässä on pieni särmäaukko. Rakenteeltaan samanlaisen huilun voi rakentaa myös  puutuneesta karhunputken varresta.

Läntisen suomalais-ugrilaisen kieliväestö lienee oppinut sarvi- ja puutrumpettien rakentamisen Baltiassa asuvilta indogermaaneilta, joiden pääelinkeinoja olivat paimennukseen perustuvaa karjanhoito ja maanviljely. Puun kuoresta kiertämällä rakennetut tuohitrumpetit (ja mahdollisesti leppätrumpetit) omaksuttiin ensin. Keskiajalla puurunkoisia torvia alettiin rakentaa myös halkaisemalla ja kovertamalla puoliskot ja liittämällä ne takaisin yhteen vanteella tai tuohinauhalla. Puurunkoisista torvista vanhimpiin kuuluvat luikku ja karjalainen turu. Oletettavasti omatekoisten trumpettien historia alkoi maassamme ajanlaskumme alussa paimeninstituution myötä. Into niiden rakentamiseen hiipui, kun paimenia ja paimentamista ei enää tarvittu aidatuilla laitumilla.

1000-luvun jälkeen Laatokan karjalaisväestö omaksui pohjoiseen eteneviltä venäläisiltä klarinettisoittimia. Lehdykkä oli vuoltu ruokoon, olkeen tai ohueen puuputkeen. Putkeen tai sen puiseen jatkokappaleeseen tehtiin sormiaukot ja ääni vahvistettiin sarvella tai tuohisuppilolla. Karjalaisten mukana nämä 1–3-osaiset klarinettisoittimet levisivät maahamme laajalti.
Klarinettityyppinen, oljesta tai järviruo’osta tehty soropilli omaksuttiin maahamme sekä idästä että lännestä viimeistään keskiajan alussa. Soropilli oli pitkään ainoa koko Suomessa ja Karjalassa tunnettu sormiaukollinen soitin; tosin rukiinolkeen viillettiin vain harvoin sormiaukkoja. Soittimen runkoon viilletty lehdykkä on Euroopan alueella vähintään pari sataa vuotta vanhempi rakenne kuin irrallinen kataja- tai tuohilehdykkä. Ensimmäinen eurooppalainen, irtolehdykällä varustettu klarinetti rakennettiin vasta 1690-luvulla Saksassa.

Puhallinsoittimia eri tarkoituksiin

Kansankulttuurimme puhaltimia rakennettiin eri aikakausina tarjolla olevista materiaaleista moniin tarkoituksiin, joista kerron tarkemmin kunkin soittimen esittelyssä sekä Paimensoittimet ennen ja nyt -välilehdellä. Taitaviksi ja arvostetuiksi torvien rakentajiksi ja/tai soittajiksi valikoitui kuitenkin vain pieni osa aikuisväestöstä. Muutamissa elinkeinoissa pilleillä ja/tai torvilla oli keskeinen merkitys. Jotkut käyttivät ja kehittivät taitojaan myös vapaa-ajallaan sekä jakoivat oppia suvun jälkipolvelle. Lapset innostuivat helposti pilleistä kenen tahansa ystävällisen rakentajan ja soittajan seurassa. Perimätiedon mukaan lapset kilpailivat siitä, kenen pillistä tai torvesta lähtee voimakkain ääni.  Erään aikalaiskuvauksen mukaan vain musikaalisiin paimensukuihin kuuluvat saivat rakentaa torvia, ja niiden jäsenet kastettiin tehtäväänsä. Muut eivät saaneet ja uskaltaneetkaan koskea mahtaviin paimentorviin.

Soittimet kuuluivat läheisesti entisajan paimenten elämään. Inkerissä kylä palkkasi kesäksi kerrallaan paimenet, jotka yöpyivät ja saivat elantonsa vuorotellen eri taloissa. Paimenet vaelsivat karjan mukana aitaamattomilla metsälaitumilla käyttäen torvia petojen karkottamisen sekä karjalle, toisille paimenille ja kyläläisille viestimiseen. Torvilla ohjattiin karjaa, jottei se menisi vaarallisiin paikkoihin ja pelloille tuhojaan tekemään, paimenen laskuun. Osa paimenista rakensi aikansa kuluksi soittimia ja musisoi. Muinoin paimenten piti olla petojen yleisyyden vuoksi raavaita miehiä. Kun Ruotsi-Suomen valtiopäivät kielsi paimenen ammatin täysikasvuisilta miehiltä, tehtävät jäivät naisille, lapsille ja vanhuksille.  Suomesta talletettujen paimensävelmien määrällisesti ja musiikillisesti vähäinen perintö johtunee siitä, ettei viimeisinä vuosisatoina paimenina toimineilla lapsilla ollut valmiuksia kehittyä mestarillisiksi soitinrakentajiksi ja soittajiksi. Vire oli sattumanvarainen ja soittimet usein lyhytikäisiä, eikä nuotinkirjoitustaitoa ja -kiinnostusta ollut.

 

Lähteet: Timo Leisiö: Suomen ja Karjalan vanhakantaiset torvi- ja pillisoittimet (1983)
Artikkeli YLE:n nettisivustolla (julkaistu 2009)

 

  • Paimensoittimet

  • Ääninäytteitä

  • CD:t
  • LAULUJA POLULTA (2CD) JA LABYRINTTI LEPOON (CD)

    Pääasiassa säestyksettömissä laulelmissani on herkkää voimaa, jota ammennan elämästäni, luonnosta ja ihmissuhteista. Olen säveltänyt, laulanut ja soittanut kaiken itse; taustalla kuuluu toisinaan lehmätorven ammuntaa ja hevostorven hirnahtelua sekä viisikielisen kanteleen viattomuutta. Labyrintti lepoon -äänitteellä on karjalaisesta äänellä itkemisen perinteestä ammentavia itku- ja ylistyslaulujani mm. metsälle, vedelle, mullalle ja parisuhteessa eläville naisille.

    Äänitykset ja editoinnit: Juha Kaarsalo, masterointi: Olli Kaarnisto. Äänitteitä on saatavilla: