Historia

Vanhakantaisten puhallinsoitintemme historiaa (Timo Leisiötä referoiden)

Suomessa ei ole tehty juuri lainkaan arkeologisia löytöjä esihistoriallisista soittimista maaperämme happamuuden vuoksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö maamme alueella ja Karjalassa olisi soitettu muinaisista ajoista lähtien puhallinsoittimia, kuten muuallakin Euroopassa.

Uusia soittimia on omaksuttu Suomeen ja Karjalaan eri aikakausina sekä idästä, että lännestä mm. länsirannikkomme kaupungistumisen, väestönsiirtojen ja kansainvälisten vaikutteiden, kuten ristiretkien myötä. Soittimet ovat levinneet maassamme mm. uudisasukkaiden, sotilaiden, kiertelevien kauppiaiden, työläisten ja paimenien välityksellä.

Huiluja on soitettu Euroopassa kaikkein kauimmin, aina kivikaudelta asti. Vanhin Euroopassa tunnettu huilutyyppi on tehty hirvieläimen sormiluusta. Venäjältä on löydetty kivikautinen löytö neliaukkoisesta luuhuilusta. Ruotsissa puolestaan on tehty todennäköisesti pronssikautinen löytö sormiaukollisesta huilusta, joka lienee lampaan sääriluuta. Myös Virosta on löydetty esihistorialliselta ajalta peräisin oleva sormiaukollinen huilu. Baltit ovat rakentaneet sormiaukollisia luuhuiluja noin 2000 eKr. lähtien.

Esihistoriasta nykyaikaan sitkeästi kulkeutunut, saamelaistenkin tuntema normaalipajupilli on eräs eurooppalaisen kansankulttuurin yleisin ja laajimmalle levinnyt huilusoitin. Tämä helppotekoinen kuoriputkihuilu on ollut lasten ja linnustajien ahkerassa käytössä näihin päiviin asti. Vastaava soitin on tunnettu Länsi- ja Itä-Euroopassa sekä Venäjällä mm. virolaisten, liettualaisten, marien, komien ja udmurtien keskuudessa.

Tutkijat arvelevat, että puurunkoiset huilut ovat kulkeutuneet Eurooppaan myöhemmän eurooppalaisen kivikauden aikana indogermaanien mukana. Todennäköisesti vanhin suomalainen puurunkoinen huilusoitin on ollut mäntyhuilu, joka on sydänosattomasta, mahdollisesti vääntötekniikalla valmistetusta, puuputkesta tai putkikasvista valmistettu soitin.

Läntisen suomalais-ugrilaisen kieliväestön katsotaan omaksuneen myös puutrumpettien teon Baltiassa asuvilta, mm. maanviljelyä ja paimennukseen perustuvaa karjanhoitoa harjoittaneilta indogermaaneilta. Pelkästä puunkuoresta valmistetut leppä- ja tuohitorvet ovat vanhimpia trumpettisoittimia eläinten sarvista valmistettujen torvien ohella. Oletettavasti torven historia alkoi maassamme ajanlaskumme alussa paimeninstituution myötä ja hiipui paimenten ammattiryhmän kadotessa aidattujen laitumien tieltä. Puurunkoisista torvista vanhimpiin kuuluvat luikku ja karjalainen turu. Kerrotaan, että keskiajalla ja sitä aikaisemmin metsissämme vilisi niin paljon petoja, ettei sinne uskallettu mennä lainkaan ilman torvea. Niinikään salomaiden ihmiset töräyttelivät torveen vielä 1800-luvulla pitääkseen pedot loitolla pihapiiristään.

Ruotsissa tehdyt arkeologiset löydöt sarvitrumpeteista voidaan ajoittaa pronssikauden loppuun tai rautakauden alkuun. Useimmat sarvet ovat olleet pukinsarvia, joihin on lävistetty 2-5 sormiaukkoa. Muiden eläinten sarvia on löydetty pääosin ilman sormiaukkoja. Keskiajalla maahamme saapuneiden ruotsalaisten uudisasukkaiden mukana suomalaiseen kansankulttuuriin omaksuttiin sormiaukollisia sarvisoittimia, mikä mahdollisti ensimmäistä kertaa ympärivuotisen melodisen musisoinnin puhallinsoittimella. Leisiön mukaan eläimensarvia käytettiin torvina vain luterilaisalueella, jossa harjoitettiin karjanhoitoa. Idässä karjalaisalueilla harjoitettiin enemmän pyyntielinkeinoja.

1000-luvun jälkeen Laatokan karjalaisväestö omaksui pohjoiseen eteneviltä venäläisiltä klarinettisoittimia. Soittimen lehdykkä oli vuoltu ruokoon, olkeen tai ohueen puuputkeen. Putkeen tai sen vahvempaan jatkokappaleeseen tehtiin sormiaukot ja ääni vahvistettiin sarvella tai tuohisuppilolla. Karjalaisten mukana nämä 1-3-osaiset klarinettisoittimet levisivät maahamme laajalti.
Arvellaan, että klarinettityyppinen, oljesta tai järviruo’osta tehty, soropilli omaksuttiin maahamme sekä idästä, että lännestä viimeistään keskiajan alussa. Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että sormiaukollinen soropilli on ainoa koko Suomessa ja Karjalassa tunnettu sormiaukollinen soitin; tosin rukiinolkeen kerrotaan viilletyn vain harvoin sormiaukkoja. Soittimen runkoon viilletty kieli on ainakin Euroopan alueella käytettynä rakenteena vähintään pari sataa vuotta vanhempi kuin irrallisten kataja- tai tuohikielten käyttö klarineteissa. Oletettavasti ensimmäinen eurooppalainen, irrallisella kielellä varustettu, klarinetti rakennettiin vasta 1690-luvulla Saksassa. Nykyaikainen klarinetti tuli käyttöön vasta 1700-luvun lopulla pelimannien soittimena.

Kansankulttuurimme puhaltimet ovat olleet menneinä aikoina vahvasti sidoksissa ihmisten elämään leikki-iästä kuolemaan. Esivanhempamme ovat keksineet rakentaa tarjolla olevista materiaaleista soittimia moniin käytännöllisiin tarkoituksiin; petojen pelotteluun, saalistamiseen ja karjan kaitsemiseen. Ihmisten välisessä viestinnässä torvilla on ollut keskeinen rooli, josta kerron tarkemmin kunkin soittimen kohdalla. Itämerensuomalaisten itsenäisyyden aikana liiviläisten kerrotaan asettaneen puihin neljännespeninkulman välein miehiä, jotka sotaisina aikoina antoivat torvella merkin vihollisen lähestymisestä. Näin saatiin sana kulkemaan helposti ja nopeasti jopa 20 peninkulman laajuudelle. Pakanuuden aikoina miesten kerrotaan puhaltaneen uhrijuhlissa torviin pappien rukoillessa lehdossa; myöhemmin torvilla ilmoitettiin rukoilevaisten hartaushetkien alkamisesta.

Soittimet ovat kuuluneet erityisen läheisesti entisajan paimenten elämään. Kylän palkkaamat paimenet vaelsivat kesäisin karjan mukana aitaamattomilla metsälaitumilla käyttäen torvia petojen karkottamisen lisäksi karjalle ja toisille paimenille viestimiseen sovittuja merkkiääniä käyttäen. Eläimille viestityksen päätarkoitus oli pitää karja koossa, jottei se eksyisi tai menisi paimenen laskuun pelloille tuhojaan tekemään. Monet paimenet rakensivat aikansa kuluksi itselleen soittimia ja lurittelivat huiluillaan myös omaksi ilokseen. Syksyisissä erokesteissään soittotaitoinen paimen saattoi puhallella ilmoille myös tanssimusiikkia koko kylän iloksi. Aikaisemmin paimenten piti olla petojen yleisyyden vuoksi raavaita miehiä. Toisin oli paimeninstituution viimeisinä vuosisatoina, jolloin tehtävään kelpasivat keskenkasvuisetkin. Perimätiedon mukaan lapset ovat kilpailleet keskenenään siitä, kenen pillistä tai torvesta lähtee voimakkain ääni. Arvellaan, että Suomessa nykyaikaan kulkeutuneiden paimensävelien määrällisesti ja musiikillisesti vähäinen perintö johtuu juuri siitä, ettei paimenessa olleilla lapsilla ollut valmiuksia kehittyä mestarillisiksi soitinrakentajiksi ja soittajiksi. Soittimien vire oli aina sattumanvarainen ja pillit olivat usein lyhytikäisiä.