Category Archives: Klarinetit

Tronopilli

Tronopilli (mäntypilli, pajupilli) tehdään vääntämällä
aikaansaadusta noin 20 cm pitkästä mänty- tai
pajuputkesta, jonka puhalluspäähän on vuoltu huuli
pilli. Pillissä on 2-6 sormiaukkoa. Kuvan tronopilli on
rakennettu seljasta.

Tronopillillä on lurittelun lisäksi harjoiteltu soittamaan
myös tunnettuja kappaleita, mm. ’Ukko Nooa’ ja
’Paimenpoika’ -sävelmiä, polskia ja virsiä. Soitin on
tunnettu Etelä-Pohjanmaalla ja Kannaksella ainakin
1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.


Liru

Liru (pilli, brelo,truba) on 25-50 cm pitkä, lepästä tai haavasta
halkaisutekniikalla rakennettu klarinettisoitin. Tuohipäällys-
teisen soittimen puhalluspäähän on liitetty katajasta valmis-
tettu ohut lehdykkä tuohinauhan avulla. Lirun kolme tai neljä
sormiaukkoa sijaitsevat puolivälissä putkea, joka on alapääs-
tään kartiomainen.

Aunuksessa ja todennäköisesti myös Vienassa 1800-luvun
lopulta viime vuosikymmeniin asti tunnettu soitin on ollut
paimenten käytössä.

 

Kelttitorvi

Kelttitorvi (pajutotto, paimentorvi, tuohitorvi) koostuu puurunkoisesta huulipillistä ja kaikusuppilosta, joka voi olla sarvea tai puunkuorta. Kelttipilli on saanut nimensä lehdykkäkappaleen materiaalin, männynkerkän eli keltin, mukaan. Pilliosa voidaan valmistaa myös pajusta ja lepästä. Torven pituus on 15-110 cm, riippuen torveksi kierrettävän tuohi- tai lepänkuorinauhan pituudesta.
Paimenet ovat soitelleet kelttitorvella lähettääkseen viestejä toisilleen ja ajankulukseen 1800-luvun lopulla. Soitin on tunnettu laajalla alueella, mm. Hämeessä, Uudellamaalla, Kymenlaaksossa, Savossa, Etelä- ja Pohjois-Karjalassa sekä Karjalan Kannaksella.

Luttu

Luttu (tuohitorvi, luddu, brelo) on 40-60 cm pitkä, koverretuista oksanpuolikkaista rakennettu klarinetti. Sen kapea puhalluspää laajenee 2-4 sormiaukon jälkeen vähitellen 4-7 cm laajuiseksi lieriöksi. Sormenpesillä ympäröidyt salmiakkimaiset sormiaukot muodostuvat liitoskohdan keskelle. Tuohipeitteisen lutun runkomateriaaliksi sopivat leppä ja haapa; lehdykkä on katajaa.

Luoteisvenäläisen paimenkulttuurin mukaan paimenen voima on hänen sauvassaan ja torvessaan. Niinpä paimen ei antanut kenenkään ulkopuolisen koskea niihin. Kerrotaan, että mahtavimmat paimenet saattoivat johtaa karjan aamuisin metsään ja kutsua sen torvellaan luokseen vahingoittumattomana ennen auringonlaskua metsänhaltijan kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti.  Perimätiedon mukaan miehet ovat joillakin paikkakunnilla  soittaneet  lutulla pahan torjumiseksi syksyisin mennessään nostamaan perunoita. Kaiken muun ohella lutulla on säestetty tanssiakin.

Äänisjärven länsipuolen vepsäläisten ohella luttua ovat soittaneet karjalaiset Aunuksen ja Vienan itäalueilla. Vielä 1900-luvun alkupuolella tunnetun lajin esiintymisestä on yksittäinen tieto myös Pohjois-Savosta.

Säkkipilli

Säkkipilli (maha, rakkopilli) on vasikan tai lehmän mahalaukusta tehty soitin. Rakkopillejä on tehty mm. sian virtsarakosta. Vanhan, kansanomaisen mallin mukaan säkkipilliin kuuluu vain kaksi putkea; esimerkiksi luusta tai messingistä valmistettu puhalluspilli sekä oletettavasti 6-8-reikäinen melodiapilli. Melodiapillin puisen sormiaukkoputken yläosassa, soittimen sisällä, on ruokoputkesta valmistettu klarinetin suukappale. Myöhemmin säkkipilleihin on alettu rakentaa eripituisia bordunapillejä säestämään melodiapillillä soitettavaa sävelmää.

Säkkipilli ei juurtunut kalevalaista runolaulua suosivan rahvaan elämänpiiriin keskiajalla, sillä se liittyi lähinnä senaikaiseen kaupunkikulttuuriin ja ylimystön tanssiharrastukseen. Ruotsalaiset ja saksalaiset leikarit eli kiertelevät pelimannit ovat kuitenkin todennäköisesti soittaneet säkkipilliä toreilla sekä mm. häätanssien säestykseksi Länsi-Suomen kaupungeissa 1400-1600-luvuilla. Arkeologisten löytöjen perusteella säkkipilliä on saatettu soittaa mm. markkinoiden yhteydessä myös Satakunnassa, Etelä-Savossa ja Kanta-Hämeessä 1700-ja 1800-luvuilla. Eräs todiste säkkipillin historiasta maassamme on  Taivassalon kirkon kalkkimaalauksessa.

Nykyään säkkipilli kuuluu useiden Suomessa toimivien vanhan musiikin orkestereiden instrumentteihin.

Piiskuklarinetti

Piiskuklarinetti (piisku, paimentorvi ja -huilu) on soitinakennustekniikoiden yhdistelmä. Vääntötekniikalla aikaansaadun 20-30 cm pitkän paju- tai mäntyputken puhalluspään yläosa on vuoltu ohueksi lehdykäksi. Sen alla ollut putken osa on korvattu erillisellä kappaleella, joka on onteloitu sisältä, mutta jätetty kärjestään umpinaiseksi. Klarinettiin on toisinaan koverrettu 3 sormiaukkoa ja/tai liitetty sen alapäähän tuohinen kaikusuppilo. Komeissa paimentorvissa on usein myös juuresta tai tuohesta punottu kantokahva.

Piiskuklarinetti on ollut komea, taianomainen paimenen torvi, jota sai perimätiedon mukaan valmistaa ja kantaa vain siihen kastettu paimen. Kerrotaan, että oikeus paimentorven kantamiseen oli vain muutamalla musikaalisella suvulla. Piiskuklarinetteja tiedetään rakennetun myös riihen lämpeämistä odotellessa. Soitin on tunnettu Etelä-Pohjanmaalla 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.