Category Archives: Vapaat aerofonit

Karutsapilli

Karutsapilli (karutsatorvi) tehdään
pingottamalla suikale pyörän
sisäkumia, ilmapalloa tai muuta
kimmoisaa kalvoa onton lanka-
rullan tai puuputken toiseen
päähän. Ääni syntyy puhalta-
malla avonaisesta päästä.
Karutsa-nimitys merkitsee kalvoa.

Karutsapilli on ollut koulupoikien käytössä ainakin Pohjanmaalla. Laji on saattanut olla pohjalainen erikoisuus tai se on levinnyt esimerkiksi Oulun varuskuntaan venäläisten mukana 1800-luvulla.

Karhutorvi

Karhutorvi (paimentorvi) muodostuu pykäläpillistä, jonka päähän on kierretty kaikusuppilo lepän kuoresta tai tuohesta. Pykäläpillin materiaalina on käytetty katajaa tai mäntyä, ja osat on kiinnitetty toisiinsa sulatetulla pihkalla. Kuoritorven alapään halkaisija on ollut noin 10 cm.
Voimakasäänisellä karhutorvella on pyritty matkimaan karhun ääntelyä ilmeisesti metsästystarkoituksessa.  Paikallisesti Etelä-pohjanmaalla ja Etelä-Savossa käytetyn soittimen iästä ei ole tietoa, mutta sen käyttö on lopetettu viimeistään 1900-luvun alussa.

Yksisolmuinen putkipilli

Yksisolmuinen putkipilli (putki, töröpilli, putkiluikku ja -soittu) on putki- tai ruokokasvista valmistettu soitin, jossa kaksi pintaa värähtelee toisiaan vasten. Pillin puhalluspää on avoin ja alapään solmu on halkaistu muutaman sentin matkalta. Soittimen pituus on ollut yleensä 30-40 cm. Eripituisia ja-paksuisia putkipillejä on toisinaan soitettu samanaikaisesti.

Perinteen mukaan vanha kansa on varoittanut lapsia ja paimenia soittamasta putkipillejä, sillä se houkuttelee susia ja käärmeitä. Itä-Suomessa pilliä kerrotaan käytetyn käärmeiden kesyttämiseen. Mahdollisesti sitä on käytetty myös metsästyksessä houkutuspillinä.

Yksisolmuinen putkipilli on ollut putkipillien yleisin laji. Siitä on eniten tietoja Savosta ja Länsi-Karjalasta, mutta lajia on tavattu myös Pohjanmaalla ja Hämeessä. Putkipilli lienee kehitetty viimeistään keskiajalla Käkisalmen Karjalassa.

Viillosputkipilli

Viillosputkipilli (putkipilli, låto, pipa, vissla) valmistetaan oljesta tai putkikasvista, jonka keskelle vuollaan muutaman sentin pitkittäinen viilto. Pillin puhalluspää on avoin ja alapää umpinainen.
Pörisevä viillosputkipilli lienee ollut pääasiassa lastensoitin, mutta myös aikuisten miesten tiedetään valmistaneen niitä heinätöiden lomassa. Keski-Suomessa viillosputkipilliä on soitettu myös sarjassa, eli useampia samanaikaisesti. Putkipillejä on saatu talteen lisäksi Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalta, Pohjois-Karjalasta, Pohjois-Savosta ja Läntiseltä Kannakselta. Lännestä mahdollisesti keskiajalla alueellemme kotiutunut soitin on ollut suhteellisen laajalle levinnyt, mutta harvinainen.

Tuohipilli

Tuohipilli (tuohi, tuohenpala, tuohikieli, pärrä, lehti) voidaan valmistaa tuohen palasta tai puun lehdestä. Eri puulajeista suosituimpia ovat olleet paatsama, paju, koivu, haapa ja sireeni. Soitettaessa mitoiltaan 3 x 7 cm:n lehden kapeampi sivu värähtelee ylähuulta vasten.
Tuohella ovat soittaneet omaksi ja ympäristön iloksi pääasiassa työikäiset miehet. Ahkeran harjoittelun tuloksena tuohipillillä saattoi improvisoida tai soittaa tunnettuja kappaleita kahdenkin oktaavin laajuudelta. Perimätiedon mukaan mm. Pohjois-Karjalassa tuohella on soitettu monet polkat ja valssit, joiden tahdissa ihmisten kelpasi tanssia.
Tuohipillin iästä ei ole varmuutta, se on oletettavasti keksitty 1800-luvun jälkipuoliskolla. Pohjois-Karjalan ohella sitä on käytetty mm. Pirkanmaalla, Kymenlaaksossa ja Itä-Lapissa.

Pykäläpillisarja

Pykäläpillisarja on 15-30 cm pitkä, noin 2 cm paksu ja leveä soitin. Puupalikkaan tai rimaan on tehty 4-10 koloa, suuremmasta pienempään. Jokaisen kolon peittää tulppa, joka puristaa alleen ohuen tuohisuikaleen. Värähtelyraon pinnat on vuoltu hieman koveriksi.
Todennäköisesti Suomessa kehitetyn lajin esikuvana lienee ollut huuliharppu. Aikuiset ovat valmistaneet lapsille pykäläpillejä leikkikaluiksi ainakin Itä-Lapissa ja Pohjois-Karjalassa 1900-luvun alussa. 1900-puoleenväliin mennessä laji hävisi maastamme lähes täysin.