Category Archives: Umpinaiset: osiorunkoiset

Umpihuilusarja

Umpihuilusarja muodostuu 5-10 suippo-
päisestä umpihuilusta, jotka on sijoitettu
vierekkäin puupalikkaan veistettyihin
koloihin. Soittimeen kuuluvat, pajusta tai
putkikasvista rakennetut, pillit voidaan
virittää muodostamaan diatonisen sävel-
asteikko. Virityksessä hyödynnetään hui-
lun liikuteltavan alatulpan avulla säädet-
tävää putken pituutta sekä pillien paksuutta.

Umpihuilusarjojen valmistus on kuulunut musikaalisten paimenten askareisiin Etelä-Pohjanmaalla 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tällä omaperäisellä,
huuliharppua muistuttavalla soittimella on soiteltu yksinkertaisia sävelmiä.

Petäjäpilli

Petäjäpilli (mäntypilli, huilu) on tehty perinteisesti männystä vääntötekniikalla. 8-15 cm pitkän huilun särmäaukko on parin senttimetrin päässä suiposta puhallusaukosta, ja alapää on umpinainen.
Paimenet ovat rakentaneet petäjäpillejä Etelä-Pohjanmaalla ja Karjalan Kannaksella 1900-luvun alussa.

Umpinainen pitkähuilu

Umpinainen pitkähuilu on kuoriputkesta valmistettu pitkä-
huilu, jonka alapää on tukittu tulpalla. Pajusta rakennetun
huilun pituus on 30-70 cm.

Umpinaisia pitkähuiluja lienee rakennettu lähinnä kestävän
rakenteen vuoksi. Laji on tunnettu Keski-Suomessa ja
Pohjanmaalla todennäköisesti 1900-luvun alkupuoliskolla.

Petäjähuilu

Petäjähuilu (mäntypilli, pajukaza) on vääntötekniikalla aikaansaadusta mäntyputkesta valmistettu 15-40 cm pitkä tulppakanavahuilu, jossa on 3-4 sormiaukkoa. Paksuudeltaan tämä  suippopäinen, alapäästään umpinainen huilu on 2-3 cm.
Petäjähuilulla on ennen vanhaan soiteltu omaksi iloksi mm. paimenessa ja tervan polton yhteydessä. Huilulla tiedetään soitetun myös sosiaalisissa tilanteissa polskia, polkkia  ja tunnettuja laulusävelmiä. Petäjähuilun kerrotaan olleen tavallinen paimensoitin Pohjanmaalla 1800-luvun alusta 1900-luvulle. Todennäköisesti keskiajalta periytyvä soitin on tunnettu myös Satakunnassa, Hämeessä ja Aunuksen Karjalassa.

Umpihuilu

Umpihuilu (pihlaja- ja soropilli) raken-
netaan pajun, raidan tai lepän kuori-
putkesta. Materiaaliksi sopivat myös
putkikasvit, luu ja metalli. 10-30 cm
pitkässä, sormiaukottomassa umpi-
huilussa on tulppa puhalluspään ja
särmäaukon välissä sekä putken ala-
päässä. 2-3 cm paksun huilun puhal-
luspää on tylppä tai viisto.

Laji on tunnettu Suomessa Itä-Uudel-
tamaalta Päijänteen länsipuolelle,
Saimaan itäpuolelta Pielisen etelä-
puolelle sekä Tornionjoen alajuoksun alueella.

Sormiaukollinen umpihuilu (rakko-, leppä- ja putkipilli sekä putkihuilu) eroaa edellisestä soittimesta 2-4 sormiaukollaan.

Perimätiedon mukaan tällaisia huiluja rakennettiin, kun oltiin töissä niityllä tai metsässä 1800-luvun lopulla. Kerrottiin myös tällaisten huilujen teon olleen paimenten mieliaskareita, pystyihän tällä huilulla soittamaan yksinkertaisia sävelmiäkin.

Oletettavasti sormiaukollinen umpihuilu on ollut pääosin länsi-suomalainen soitin, mutta se on tunnettu myös Kannaksella.

Sivupuhalteinen liukuhuilu

Sivupuhalteinen liukuhuilu (pajupilli) on
pajun kuoriputkesta valmistettu soitin,
jolla musisoidaan liikuttelemalla putken
alapäässä olevaa tulppaa edestakaisin.
Noin 25 cm pitkästä huilusta on raken-
nettu sekä päästä soitettavia, että
pitkähuiluperiaatteella toimivia, sivu-
puhalteisia malleja.

Sivupuhalteisen liukuhuilun rakennus-
periaate on todennäköisesti oivallettu
pitkähuilujen ja pajupillien rakentamisen
yhteydessä 1900-luvun alussa. Sillä ovat
soitelleet ainakin nuoret pojat; improvi-
soinnin lisäksi ohjelmistoon on kuulunut
myös suomalaisia kansanlauluja. Lajista
on paikallisia tietoja Keski-Suomesta ja
Savosta.