Category Archives: Huilut

Kämmenpilli

Kämmenpilli (mm. vislaus, kouruun puhaltaminen, kämmensoitto, peukalopeli) on
huilusoitin, joka syntyy käsillä muodostetusta kämmenkourusta. Toinen etusormi
asettuu poikittain vierekkäin asetettujen peukaloiden taakse ilmapatsaan jakavaksi
särmäksi. Kouruun puhalletaan peukaloiden välistä.

Kämmenpillillä yksiäänisesti soittamalla on huhuiltu eksynyttä ja kutsuttu työväkeä
syömään. Taitavimmat ovat osanneet kourun tilavuutta muuttelemalla luritella
melodioita. Viitasaarella on vuonna 1974 merkitty muistiin tapaus, jonka mukaan
kertojan mummo kohtasi karhun metsässä vuosikymmeniä aiemmin:”… se nousi
kahdelle jalalle ja puhalsi kämmeniiin. Otin töppöset alleni ja juoksin pakoon.”

Oletettavasti suomalaiset ovat jo vuosituhansia tunteneet karhun taidon viheltää
kämmeniinsä. Kämmenkouruun puhaltaminen on ollut suhteellisen laajalti käytössä
Oulun eteläpuolella, myös Lapista on muutamia tietoja.

 

Raakku

Raakku on simpukankuoresta tehty
reunahuilu. Lapset näpersivät sim-
pukoista soittopelejä puhkomalla
reiän niiden tylpälle sivulle. Kun
tähän astiamaiseen huiluun puhal-
letaan oikeassa kulmassa, syntyy
korkeita piippaavia ääniä. Vaikka
melodiaakin voi puhallusvoimakkuu-
della jonkun verran säädellä, raakul-
la tiedetään soitetun enimmäkseen
nopeita rytmikuvioita.

Pohjois-Pohjanmaalla lajia on valmistettu jokihelmisimpukoista,joiden mukaan soitin on saanut nimensä. Muutkin kookkaat simpukkalajit sopivat tämän reunahuilun rakennusaineeksi.

Siirtotulppainen sormiaukkohuilu

Siirtotulppainen sormiaukkohuilu (huilu, putkihuilu) on pajun
kuoriputkesta, ruo’on varresta tai putkikasvista valmistettu
30-80 cm pitkä soitin. Huilun puhalluspää on viisto ja sen
päällä on puolipyöreä särmäaukko. Huilu, jonka tulppa
muodostuu soittajan alahuulesta tai kielestä, asetetetaan
soitettaessa vinosti alaspäin. Huilun alapää voi olla umpi-
nainen tai avonainen.

Putkihuilu on ollut mm. nuorten miesten käyttämä soitin,
jolla he huvittelivat keskenään sunnuntaisin. Soitin on
tunnettu paikallisesti mm. Etelä-Pohjanmaalla ja Päijät-
Hämeessä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.

Tremolopilli

Tremolopilli (mm. huilu, soro- ja loitsupilli) on halkaisijaltaan 2-3 cm:n mittainen pajupilli, jonka värähtelevän äänen aikaansaa puhaltamisen vaikutuksesta ilmakammiossa liikkuva pieni esine. Pillin sisälle voidaan laittaa esimerkiksi pieni puupallo, kivi, herne tai viljan jyviä.

Ääneltään tuomarinpilliä muistuttavia tremolopillejä on valmistettu huvin vuoksi Etelä-Pohjanmaalla ja Kymenlaaksossa 1920-luvulla. Pohjois-Savossa on vastaavia huiluja, metallista rakennettuna, käytetty käärmeiden kutsumiseen.

Sointupilli

Sointupilli muodostuu paksuhkoon pajun-
oksaan rakennetuista 2-4 pajupillistä, joiden
särmäaukot, ääniontelot ja ilmakanavat sijait-
sevat vierekkäin, mutta erillään toisistaan.
Sointupillien puhalluspää on tylppä.

Perimätiedon mukaan paimenpojat ovat kokoontuneet soittamaan yhdessä sointu-
pilleillä 1900-luvun alussa. Näitä kaksiäänisiä huilusoittimia tiedetään rakennetun
ainakin Keski-Suomessa ja Pohjanmaalla 1950-luvulle asti. Sointupilliin on liittynyt,
pajupillin tavoin, loitsu, jota on hoettu kuorta irrotettaessa onnistumisen varmistamiseksi.

Inkeriläinen paimenhuilu

Inkeriläinen paimenhuilu (paimensoittu, soittu) on tuohipäällysteinen soitin, joka muistuttaa rakenteeltaan nokkahuilua. Huilu valmistetaan halkaisemalla puolimetrinen puunoksa ja kovertamalla puoliskot. Huilun yläpuolelle tehdään viisi sormiaukkoa ja alapuolelle peukaloaukko. Huilun kieli vuollaan ohueksi, höyrytetään notkeaksi  ja painetaan pienen lastan avulla viistosti huilun sisälle. Paras materiaali soitun rakentamiseen on tiheäsyinen koiranheisipuu, mutta koivu, pihlaja, leppä ja pajukin kelpaavat. Soittimesta on olemassa ns. pitkä ja lyhyt malli.

Kansanmuusikko Teppo Repo teki 1900-luvun alku-
puoliskolla maassamme tunnetuksi tämän kaunis-
sointisen huilun, jota ei aikaisemmin alueellamme juuri tunnettu. Inkerissä kevytpuhalteinen soittu on ollut yleinen erityisesti lammaspaimenten keskuudessa. Inkerin lisäksi soittua lienee käytetty vähäisessä määrin Karjalan Kannaksen eteläosissa.